Moniin seikkailuihin meidät kuljettaneen, rakkaan ensimmäisen retkeilyautomme Reissu-Rassin taival alkoi tulla päätökseen.

Jouluna matkalla Pyhälle alkoi hengitys sisällä jo hieman höyrytä, kun lämpötila tipahti Rovaniemen kohdalla alle -20 asteeseen ja puhallin työnsi sisälle pelkkää kylmää ulkoilmaa. Asiaa selvitettiin ja vikaa yritettiin korjata. Lopulta oli aika siirtää Rassi haikein mielin seuraavaan tehtäväänsä saunaksi ja aloittaa uuden retkiauton suunnittelu. Lue juttu tästä.

Selatessamme Toria vastaan tuli sopivalta vaikuttava pakettiauto. Se oli melkein kuin Rassi: Epäilyttävän näköinen, peltikattomaalilla maalattu mattaharmaa VW Transporter T4. Tässä oli kuitenkin lisäksi myös paljon kaivattu korkeampi katto, sekä bonuksena historia munankuljetusautona.

Osa Rassin sisustuksesta sopi suoraan uuteen autoon ja osasimme tehdä tarvittavat parannukset aiempien kokemustemme perusteella. Nimesimme uuden retkeilyauton Elämys-Elliksi.

Vaikka retkeilyaika ei marraskuussa ollutkaan paras mahdollinen, päätimme silti lähteä tutustumaan Ellillä Pohjois-Norjan kansallispuistoihin. Etukäteen oli vaikeaa tietää, kuinka auto suoriutuu ja mitä perillä odottaa, mutta sehän oli seikkailun merkki!

Maisema täyttyi sakeasta lumipyrystä, mutta Ellin sisätilapuhallin lämmitti vielä talven kylmyyteen tottumattomia tissiposkisia hytisijöitä. Kapea tie mutkitteli ylös ja alas tuntureiden rinteitä.

Matkaa määränpäähän oli vielä jäljellä, mutta kinokset näyttivät täyttävän tien reunoja yhä korkeampina. Saltfjellet-Svartisenin kansallispuistoon suuntautuva jäätikköretkemme näytti tyssäävän heti alkuunsa, kun aurattu tie päättyi ennen suunniteltua parkkipaikkaa. Päivämatkasta tulisi liian pitkä, jotta ehtisimme takaisin ennen iltaa. Kömmimme pettyneinä nukkumaan makuupussien lämpöön.

Aamupalan jälkeen päätimme kuitenkin käydä katsomassa vähän maisemia, jos hanki kantaisi. Ennen pitkää saavuimme suuren järven rantaan, jonka toisessa päässä olevan nyppylän takana jäätikkö sijaitsi. Järven rantaa kulkeva polku vaikutti lumen vuoksi vaikeakulkuiselta. Kokeilimme kuitenkin lumisen huurteen koristelemaa jäätä. Se tuntui tukevalta. Päätimme kävellä vielä vähän matkaa kohti jäätikköä.

Kaamos värjäsi koko maiseman siniseen hehkuun ja jää ratisi kengän alla, kun kävelimme pitkin rantaa. Ylhäältä tunturista virtaavat joet tekivät jään paikoitellen heikon näköiseksi ja välillä arveluttavat kohdat jouduttiin kiertämään hieman kauempaa rannasta. Jäätä pitkin matka eteni nopeasti ja kohta huomasimmekin jo olevamme järven toisessa päässä.

”Jatketaanko vielä vähän matkaa, että nähdään jäätiköstä edes vähän.”

”Jatketaan vielä vähän.”

Hanki alkoi upottamaan, mutta siinä pystyi edelleen kulkemaan. Oli hiljaista ja satumaista. Vain lapikkaan alla nariseva lumi muistutti, että tämä oli todellisuutta. Unessa lapikkaat eivät narise.

Matka jatkui ja jäätikkö pysyi sitkeästi rinteen takana.

”Siis pitääkö meidän kävellä tuonne asti!”

Kauempana näkyi punaisella maalattu kivi, jota käytettiin polkumerkkinä. Päätimme jatkaa sen luo. Saavuimme kivelle, mutta jäätikkö pysyi piilossa. ”Jatketaanko vielä vähän?” ”Jatketaan.”

Polku kääntyi nyt alamäkeen. Jäätyneet purot ja lammikot helpottivat lumessa kahlaamista valon muuttuessa hiipuessaan yhä kauniimmaksi. Vihdoin lumen peittämä jäävirta pilkahti sinertävänä esiin kumpareen takaa. Näky oli kaunis, mutta ennen kaikkea se tarkoitti sitä, että nyt voitiin lähteä takaisin päin!

Tuttu reitti takaisin järvelle toiseen päähän lyheni pienin askelin ja odottamattoman pitkän taivalluksen herättämä nälkä mourusi vatsassa. Päivä oli ollut pitkä ja eväät olivat jääneet matkasta, kun tarkoitus oli ollut vain käydä katsomassa maisemia. Onneksi kameralaukusta löytyi hätätilanteita varten varattu patukka ja raikasta vettä sai juotavaksi suoraan järveen solisevista puroista.

Jos olisimme tienneet aamulla kuinka pitkä päivästä tulisi, emme olisi ikinä lähteneet matkaan ja kaikki se kauneus olisi jäänyt kokematta.

Tarina jatkuu osassa 2, joka julkaistaan pian!

Vastaa