Radiosta kuuluu Vesamatti Loirin joululaulu.
Ruotsista aiemmin ostetut vihreät punssirullat odottelevat pöydällä, kun vaalea glögi lämpiää kattilassa. Ellissä vietetty pimeä ilta alkaa tuntua joululta.
Jostain kauempaa kuuluu meren kohinaa, mutta muuten tunnelma on aavemaisen hiljainen. Olemme saapuneet suurelle hiekkarannalle, joka tuntuu olevan parkkipaikan koon perusteella suosittu, mutta nyt ei selvästikään ole käynnissä kävijäsesonki. Parkkipaikan vierestä löytyy vielä lämmin, modernin näköinen rakennus, joka paljastuu WC:ksi.
Lähden tutkimaan ympäristöä otsalampun valossa ja rannan suunnassa törmään yhtäkkiä outoihin jälkiin. Ihan kuin joku olisi vetänyt tuoreessa lumessa pulkkaa. Pulkanvetäjiä ei kuitenkaan näy, joten arvoituksen selvitys jää seuraavaan päivään, kun uni alkaa kutsua Ellin peittojen väliin.
On jännittävää herätä uuteen aamuun, kun paikalle saavuttaessa on ollut pimeää. Nyt kömmimme ulos autosta ja huomaamme olevamme korkeiden vuorien ympäröiminä. Niiden takana hohtavat kaamoksen purppurasävyt ja toisessa suunnassa rannan tummaa hiekkaa hyväilevät pehmeät aallot. Löydämme rannalta ison linnun jälkiä, joiden jättäjä istuu etäämmällä tarkkailemassa merelle päin.
Myös edellisen illan jälkiarvoitus alkaa selvitä, sillä pienen matkan päässä merellä uiskentelee saukko. Se asettuu rantakivikkoon herkuttelemaan juuri napatulla saaliilla eikä huomaa meitä piileskelemässä pienen kummun takana. Saukko haistelee ilmaa ja vilkuilee ympärilleen kuin aavistaen, ettei ole yksin. Näin läheltä kuulemme touhotuksesta aiheutuvan tuhinan ja näemme sen tumman turkin yksityiskohdat. Aallot särkyvät rantaan ja peittävät äänellään kuiskuttelumme, joten se jatkaa rauhassa määrätietoista ateriointiaan.
Kun vaalealihainen herkku on syöty, saukko nostaa katseensa, liukuu kohti vettä ja tuhahtelee äänekkäästi. Eleissä on selvää paheksuntaa. Meidät on huomattu.
Peräännymme pahoitellen takaisin hiekkarannalle päin.
”Kyllä on faunaa liikkeellä runsaasti tänä aamuna.”, ihmettelen ääneen. ”Mihinkähän kaikkeen vielä törmätäänkään?”
”Toivottavasti ei enää hirviin, ainakaan niin läheltä kuin tullessa.” toivoo Elina. Tulomatkalla ajaessamme Ruotsin läpi väistimme täpärästi hirviemän ja kaksi vasaa. Toinen vasoista juoksi tiellä auton vieressä niin, että ikkunasta olisi voinut koskettaa sen turpaa.
Koska päivä on lyhyt, päätämme lähteä jatkamaan matkaa, että ehdimme nähdä maisemia ennen valon hiipumista. Samalla hetkellä kuningashirvi kiipeää vuoren päälle katselemaan tiluksiaan ja arvioi lähtöään tekeviä matkalaisia. Sallin teidän kulkea valtakuntani läpi.
Se on reissun hirvi numero 19.
Tarina jatkuu seuraavassa osassa, joka julkaistaan pian!