Myydään poikaystävä harrastavaan kotiin, ajanpuutteen vuoksi.
Pari vuotta sitten minut hyväksyttiin kuntoutusryhmään, jonka tavoitteena oli saada aikaan pysyviä muutoksia elämässä. Syy miksi uskaltauduin laittamaan hakemuksen oli arjen rytmin parantaminen. Tykkään työstäni, mutta kuinka huolehtia myös työstä palautumisesta? Rakastan vapaa-aikaani, mutta kuinka pitää seikkailut maltillisina että riittäisi aikaa myös istua paikoillaan apinoiden lyödessä aivojen tilalla peltejä yhteen? Kuinka olla utelias ja flegmaattinen samaan aikaan?
Kurssilta jäi käteen hyviä kortteja ja myös tyhjä arpa. Pelipöydän ässänä oli oivallus aamupuuron tärkeydestä ja tappio tuli itse asetetuista liian suurista tavoitteista. Olin kuvitellut, että joku ulkopuolelta osaisi suoraan sanoa, että kun teet näin, löydät täydellisen tasapainon elämääsi. Sen sijaan sain lauseen: Sinun täytyy itse löytää itsellesi sopiva rentoutumiskeino.
Eniten elämässäni vihaan lokakuun lopusta talvipäivän seisaukseen kestävää aikaa. Se aika on pimeää ulkoa ja sisältä. Sen aikajakson lähestyminen herättelee aamuyön tunneilla ensimmäisen kerran jo heti juhannuksen jälkeen, kun havahtuu suunnan kääntyneen pimenevään päin. Tuohon aikajaksoon haluaisin löytää joko täydellisen trooppisen sademetsämäisen asunnon, matkustuksen italian vuoristokyliin, tai vahvan lääkityksen, joka tainnuttaa kuin karhun talviunilleen.
Näitä keinoja minulla ei ole valitettavasti käytössä, joten joka syksy aloitan pakonomaisen buukkaamisen joko töiden, harrastusten tai muun aktiviteetin osalta. Yleensä yhdistettynä ne kaikki, vaikka todellisuudessa parasta siinä hetkessä olisi vain sytyttää kynttilä, vetää viltti päälle ja antaa apinoiden hoitaa hommiaan.
Viime vuoden vaihteessa opin neulomaan. Harjoittelin sitä jo edellisenä vuotena parien villasukkien osalta, mutta niiden kiertyneet silmukat todisti, että jotain väärää silmukoita väännellessä tapahtui. Oivallus tapahtui talvipäivän seisauksena ja ajatukset selkeytyivät silmukoiden lailla. Löysin itselleni tavan rentoutua ja antaa käsien tehdä ja aivojen levätä, keskittyen vain välillä tarkistuslaskuihin silmukoiden suhteen.
Talvi oli poikkeuksellinen ja marraskuuta jatkui viisi kuukautta. Sinä aikana tuli neulottua yksi pipo, yksi viltti, seitsemät villasukat, kolmet lapaset ja kun hyvään vauhtiin päässyt harrastus ei tahtonut pysähtyä edes päivän pidetessä. Mikäpä olisi ollut parempi tapa hetkeksi rauhottua työpaikan takahuoneessa ruokatauolla. Joten keskikesän kunniaksi syntyi villapaitakin, koska aamuyön havahtumiset syksyn saapumiseen repivät jälleen todellisuuteen, että pian on taas kylmä.
Lyngenin lumihuippuinen vuoristo kätkee Elämys-Ellimme suojaansa. Auringon laskut ja nousut piirtävät vuoron perään mitä mahtavampia maalauksia. Välillä paksu pilvilautta katkaisee vuorelta terävimmäin kärjen ja tiputtaa suihkumaisen sateen yllemme. Auton lasikuituinen katto soi rytmikkäästi sateen virratessa puikkojen kilistäessä tahdissa. Jarno tempaisee automme sivuoven auki ja hyppää suihkusateen kastelemana autoon sisään silmissä hohtaen seikkailijan katse.
”Siellä oli uskomattomat maisemat avomerelle”, hän kertoo iloiten. Minä vedän vilttiä ylemmäs lämmittämään itseäni ja nojaan pääni syvemmälle tyynyyn.
”Vielä kierros niin pääset sovittamaan tätä villapaitaa”, totean, ja toivon paidan lämmittävän seikkailijan mieltä ja kehoa.