Suksilla Lapin poikki – Hiihtovaellus itärajalta länsirajalle

Yö meni valvoessa ja miettiessä. Mihin olin taas lupautunut?

Naurettavimman ajatuksesta teki se, että minähän tätä vaihtoehtoa ehdotin, kun Jarno olisi halunnut tehdä vastaavan matkan kesällä. Tosin suunnitelmiin vaikutti minun lonkkani, joka oli tehnyt selväksi, ettei tykkää rinkan kantamisesta. Onhan se kieltämättä helpompaa vetää tavarat ahkiolla kuin kantaa selässä.

Katso video reissusta.

Päivä 1

Koitti lähtöaamu ja pakattu ahkio odotti ystävämme Marin olohuoneen matolla siirtymistä Ellin kyytiin ja siitä lähtöpisteelle Raja-Jooseppiin. Marin päästyä töistä nappasimme hänet kyytiin ja lähdimme ajelemaan Raja-Joosepin Rajavartiolaitokselle.

Tien varressa oli iso parkkialue ja saimme kätevästi purettua tavarat siihen. Alkuviikon pakkaset ja aurinkoinen sää olivat muuttuneet leudommaksi, mutta sakea lumisade peitti maiseman. Paikalle kaartoi muutama rajamies kelkoillaan ja he kyselivät reittisuunnitelmaamme. Heiltä saimme hyvin tietoa, että Metsähallitus on ajellut huoltoja tuville ja pääsisimme todennäköisesti etenemään kelkkauraa pitkin.

Hyvästelimme Marin ja lähdimme matkaan. Kelkkaurat haarautuivat ja arvoimme, minne kannattaisi jatkaa. Samalla näimme, että perässämme hiihti iäkkäämpi rouva, joka oli menossa samalla suunnalla olevalle mökilleen. Hän ohjeisti meidät oikealle reitille ja jäädessään mökille neuvoi vielä, miten pääsisimme jatkamaan Suomujoelle.

Lumisade vain sakeni ja kelkkauralle jäävä lumi oli tahmeaa. Hangessa pehmeä lumi upotti polvia myöten. Kulkeminen oli raskasta ja tosiasiaksi selvisi se, ettei meillä olisi mitään mahdollisuuksia edetä ilman kelkkauran kovaa pohjaa näissä olosuhteissa.

Pidimme taukoja matkalla syöden eväitä ja juuri ennen hämärän tuloa saavuimme Snellmannin majalle. Tupa oli vielä lämmin edellisen päivän retkeilijän jäljiltä ja harvinaisen siistissä kunnossa. Joelta sai haettua puhdasta vettä ja kamiina lämmitti kattilan nopeasti. Söimme ja pian kömmimmekin nukkumaan. Minua palelsi aamuyölle asti ja Jarno kävi laittamassa ennen aamuhämärää kamiinaan tulen. Aamulla nukuinkin jo hieman paremmin.

Päivä 2

Aamulla kamiinaan laitettu tuli lämmitti Snellmannin majan niin, että nukuin pari tuntia oikein makoisasti yön palelun jälkeen.

Aamulla porot kiertelivät tupaa syöden puun reunuksilta keltaista lunta. Aamu ei lähtenyt mitenkään kovin vauhdikkaasti käyntiin. Lunta sateli hiljakseltaan, ja porojen touhua oli kiva seurailla.

Lähdimme 13 maissa hiihtämään kohti Porttikoskea. Lunta satoi noin 16 saakka, jonka jälkeen aurinko alkoi tulla esiin. Pidimme lyhyitä taukoja matkalla eväitä syöden, ja ymmärsimme että edellispäivänä satanut lumi oli kuin liimaa suksien ja ahkion alla, eivätkä päivälle mitoitetut eväämme riittäisi alkuunkaan.

Hiihtelimme jokea pitkin, ja maisemat olivat miellyttävät. Eräässä kohdassa hairahduimme reitiltä, ja teimme ylimääräisen mutkan matkaan. Mutkittelun ja liimalumen vuoksi emme enää voineet jatkaa repimättä ahkiossa olevaa ruokalaatikkoa auki.

Ahmimme leipää ja karkkeja, että jaksaisimme jatkaa Porttikoskelle asti. Siitä oli apua, koska pian edessä auringonlaskussa näkyi Porttikosken tupa. Maisema oli vaikuttava.

Hiihdin edeltä laittamaan tulen kamiinaan ja kantamaan vettä. Jarno pysähteli vielä kuvaamaan maisemaa. Saimme olla tuvassa ihan kahdestaan koko yön. Illalla söimme pekonipastaa ja täydellä mahalla olikin mukava kömpiä makuupussiin. Nyt näin paljon uniakin, joten voin todeta nukkuneeni.

Päivä 3

Aamulla paistoi aurinko, ja kevyt lumi sateli maahan. Toivoin todella, ettei lunta satelisi liiaksi ladulle. Olisi kiva päästä vähän helpommalla, kuin edelliset päivät. Söimme aamupalan ja emme pitäneet kiirettä lähdön kanssa.

Aurinko paistoi ja reitti kierteli nyt metsässä jokivarressa. Laitoimme aurinkopaneelin ahkion päälle ja se kyllä toimi loistavasti.

Hiihto oli kevyempää ja saavuimmekin Lankojärvelle 13 aikoihin. Näimme ensimmäisen retkeilijänkin Lankojärven pihassa. Hän oli suuntaamassa Luiron kautta Kemihaaraan ja sieltä Korvatunturille. Kaikkea hyvää hänen matkalleen.

Söimme lounaaksi muusia ja soijapippurikastiketta. Päiväkahvin jälkeen hiihto jatkui kohti Rautulammen tupaa. En tiedä oliko vika kunnossa, rasituksessa vai motivaatiossa. Ei ne kilometrit ilmaiseksi ja itsestään tulleet tampatullakaan ladulla.

Lopulta saavuimme Rautulammen uusille ja moderneille tuville. Nyt saimmekin seuraa: Ranskalaisen parin sekä Tamperelaisen nuoren parin. Seura oli kivaa, mutta kyllähän vieraassa seurassa joutuu olemaan muut huomioiden. Söimme poronkäristyksen ja aloimme nukkumaan. Vedin suosiolla korvatulpat korviini ja käänsin kylkeä.

Päivä 4

Aamulla aurinko valaisi koko tuvan suurista ikkunoista, mahtavaa. Jarno olikin lähtenyt tunturille kuvaamaan auringonnousua.

Annoimme muiden tehdä aamutoimensa ja lähteä rauhassa matkaan. Jäimme tupaan kahdestaan nauttimaan auringosta ja aamiaisesta.

Jossain kohtaa varaustuvan puolelle tuli nainen ja mies. Nainen tuli kyselemään, että onko meillä miten paljon kantamuksia ja voisimmeko auttaa. Hänen matkakaverinsa oli täysin väsähtänyt ja hän oli joutunut vetämään molempien ahkiot. Lupasimme viedä toisen ahkion Kiilopäälle odottamaan.

Luulammen mäkeä kiivetessä mietin, että voikohan ihminen selvitä yötä tällaisissa olosuhteissa. Ilman ahkiota olisin varmaan sinkoutunut tuulen matkaan äitini perintöanorakissa. En tiedä olinko fyysisesti loppu, mutta henkisesti kävin jossain rajalla siinä, että piti todeta, ettei minussa taida olla sellaista voimaa ja rohkeutta olemassa mitä toivoisin.

Mari hiihti vilkutellen meitä mäen huipulla vastaan. Oli ihanaa nähdä ja sovimme saavamme autokyydin Kiilopäältä Saariselälle.

Kiilopäällä parkeerasimme ahkion hotellin ovelle ja menimme syömään noutopöydästä monta annosta salaattia ja lohikeittoa.

Mari tulikin kohta jo hakemaan, ja menimme moikkaamaan hänen Matti-isäänsä. Kylläpä oli kiva kuunnella taas niitä tarinoita. Sanoin etten halua mennä Kalmankaltioon, koska siellä on kai säilötty vainajia. Matti katseli ikkunasta ulos ja totesi itselleen rauhalliseen sopivalla tavalla: Ei sillä taija olla mittään tekemistä kuolleitten kanssa. ”Kalma” on suora käännös Saamenkielestä sanasta kylmä ja ”kaltio” on lähde, eli paikan nimi on kylmä lähde ja nimi tulee siellä aina sulana olevasta lähteestä.

Nauroin omalle kummitustarinalleni ja lupasin jatkaa seuraavien tietämättömien pelottelua vainajilla.

Saimme Marin avulla edullisesti hotellihuoneen tunturihotellista. Huoneessa oli sauna ja kuivauskaappi. Luksusta! Pesin vaatteet ja ripustelin ne kuivumaan. Saunan jälkeen menimme Marin kanssa vielä illalla syömään ja nauttimaan viiniä. Yö oli kuuma viettää hotellihuoneen lakanoissa ja tasaisessa huoneen lämpötilassa.

Tässä kohtaa en tiennyt yhtään tulevasta. Mitä luvassa, mihin mennään, milloin ja miten. Sammutin yövalon ja mietin mielessäni: Aamulla olen viisaampi.

Päivä 5

Yö meni pyörimiseksi. Kuuma ja liikaa ajatuksia.

Nousimme aamupalalle ja saimme Marin syömään meidän kanssamme. Hotellin ravintola oli viihtyisä. Puheensorinaa ja noutopöytien ääressä pyöriviä ihmisiä.

Aamiaistarjoilun lettupiste nostatti ravintolatilaan sinisen savun ja pian koko hotellin summerit soivat. Päätä poraava vinkuminen kesti yli vartin palokunnan saapumiseen. Asiakkaat jatkoivat rauhallisesti syömistä koska selvää hätää ei ollut.

Vielä huoneisiin mennessä kuulin, että hotellihuoneiden televisiot hälyyttivät paloilmoituksesta. Kävin sanomassa asiasta respaan ja hetkeä myöhemmin kuului, kun yksi kerrallaan huoneiden hälytysäänet hiljentyivät. Lepäilimme hetken huoneessa ja pakkasimme tavarat. Jatkosta ei ollut vieläkään mitään tietoa. Päätimme kuitenkin mennä Ivaloon ostamaan lisää retkiruokia.

Epätietoisuus tulevasta hajotti molempia. Istuimme autossa kaupan pihassa tappelemassa. Ostetaanko ruokaa ollenkaan, kun eihän tässä tiedä mitä tulee tapahtumaan. Kävimme kuitenkin tekemässä ruokaostokset ja tankkasimme auton.

Ajoimme Saariselälle ja Jarno kävi ostamassa meille vielä toisen termospullon. Minä jäin Elliin nukkumaan. Jarnon tullessa autolle sanoin, että tule hetkeksi tänne lepäämään, ja mennään sitten syömään. Ei mennyt kuin hetki Jarnon jo kuorsatessa. Nukuimme pari tuntia.

Sitten Nesteelle syömään. Samalla levitimme pöydälle Hammastunturin ja Lemmenjoen kartan. Jos menemme Hammastunturissa Ivalojokea pitkin päädymme Kutturaan, josta kulkee ura Pokan tielle, mutta mitä sitten? Nousemmeko tietä pitkin Lemmenjoen alkupisteeseen ja hiihdämme siitä Morgamojanmajalle, mutta mitä sitten? Edessä luultavasti olisi pelkkää umpihankea, jossa ei nyt päässyt mihinkään. Kääntyisimmekö takaisin vai yrittäisimmekö jatkaa. Miten saisimme ruuat riittämään?

Pyörittelimme karttoja ja huomasimme, että jos jatkammekin Kutturasta Pokkaan, niin sieltä kulkee virallinen kelkkareitti tupineen Puljuun. Puljusta pääsisimme jatkamaan kelkkareittiä mukaillen Nunnaseen ja lopulta Enontekiöön. Nyt se selvisi! Reissu saattaisikin onnistua.

Söimme ja saimme Marilta hyviä vinkkejä ja avaimen caravan-vessaan. Menimme autoon pakkaamaan ruokalaatikkoa. 32 lämmintä ateriaa ja sitten aamupalat sekä naposteltavaa parille viikolle. Kaikki ruuat eivät mahtuneet ruokalaatikkoon, vaan säilykkeet saivat jäädä laatikon ulkopuolelle, koska niihin hiiret ja ketut eivät pääsisi niin helposti käsiksi. Kun kamat olivat kasassa, aloimme nukkumaan Ellissä. Yöksi oli luvattu -18 pakkasta. Otimme makuupussit ja peitot päälle. Autossa tarkeni hyvin pakkasesta huolimatta.

Päivä 6

Autossa oli -15 ja ulkona muutama aste enemmän pakkasta. Kömmimme Nesteelle aamupalalle ja kuivatimme vielä makuupussit sisällä, ettei matkaan tarvitsisi lähteä märillä pusseilla.

Mari taas huolehti meistä, oli sykähdyttävää saada niin paljon apua järjestelyissä. Söimme ja pakkasimme ahkion, siistimme auton. Menimme hyvästelemään Marin, joka soitti vielä Pokkaan Tievan baariin ja kyseli, onko heillä myydä retkeläisille ruokaa. Sieltä vakuuteltiin, että poropiirakkaa löytyy, ja he voivat heittää pakkaseen pari annosta.

Kello oli käynyt niin nopeaan, että päätimme vielä syödä lounaan Nesteellä ja lähdimme sitten matkaan. Jarnolla oli jo työ nykäistä ahkio liikkeelle.

Lähdimme valmista latua myöten kiskomaan kohti Tolosjokea. Reitit risteilivät ja kohta tuuli tuli vasten kasvoja. Pyysin Jarnoa tarkastamaan, olemmeko matkalla oikeaan suuntaan. Onneksi tarkasti, koska olimme hiihtäneet pari kilometriä väärään suuntaan. Ahkio ympäri ja ei kun takaisin.

Lopulta löysimme oikean reitin ja tuuli puhalsi takaviistosta, niin kuin kuuluikin.

Reitillä tuli muutama hiihtäjä vastaan. Yksi pysähtyi ja totesi, että ”Olette vissiin vaeltamaan menossa, minne matka?” Tokaisin itsevarmasti, että Enontekiölle. Vastaus oli toivottu: ”Oho, no siinä on tekemistä. Onnea matkaan!” Sanoin, että otamme kiitollisena kaiken onnen vastaan mitä saamme.

Minä toimin ruokakirstun vartijana ja vedin Jarnon liian tiukalle ruuan suhteen. Näki, kuinka ahkio alkoi käydä vaan raskaammaksi. Lopulta pääsimme Ivalojoelle. Vielä olisi tuvalle matkaa kuusi kilometriä, ja aurinko alkoi laskemaan värjäten taivasta vaaleanpunaiseksi.

Koitin vetää ahkiota kilometrin verran jäällä. Selkään tuli koko ajan kuin sähköiskuja ja saappaat hiersivät kantapäistä, ja tosiaan vedin vain kilometrin. Loppumatka eteni noin yhden kilometrin tunnissa. Paleli ja oli pimeää. Jäässä näkyi aukkoja, joissa virtasi musta hyhmäinen vesi. Lopulta korkeaan rinteeseen nousi kelkkaura. Menin edeltä vieden omat sukset ylös. Sitten tulin auttamaan ahkion kanssa. Siinä mäessä ja matkalla tuvalle Jarnolta vietiin kaikki loppuenergia mitä oli enää jäljellä.

Jarno makasi tuvan laverilla ja koitin laittaa nopeasti tulta kamiinaan, vettä sulamaan. Lämmintä päälle ja pedit valmiiksi. Saimme tuvan lämpimäksi ja ruokaa. Ulkona välkkyivät todella kirkkaat revontulet. Illalla kuuntelin hetken äänikirjaa ja sain itkukohtauksen. Väsymys ja onni siitä, että olimme lämpimässä tuvassa. Nukahdin ja tunsin olevani kuin lämpimässä pesässä. Ihanaa.

Päivä 7

Kylläpäs nukutti. Heräsimme 8 jälkeen. Jarno laitteli kamiinaan tulen. Oli ihana makoilla lämpimässä makuupussissa ja odotella tuvan lämpiämistä. Ulkona paistoi aurinko.

Aamupalalla kävimme tiukkasävyisen keskustelun ruuasta, energiasta ja siitä että jos jompikumpi loppuu, niin loppuu matkakin. Lupasin tehdä kaikkeni, että kumpikaan ei loppuisi. Ivalojokea matkatessa Kutturaan päin, olisi matkalla kolme tupaa, joissa voisimme yöpyä. Jos edellispäivän rasitus kalvaisi, voisimme jäädä myös tähän Louhiojankämpälle. Päätimme kuitenkin jatkaa Ritakosken tuvalle kuuden kilometrin päähän.

Pakkasimme ja laskeuduimme varovasti ahkion kanssa mäkeä alas takaisin joelle. Aurinko oli nuoskauttanut lumen. Pääsin 20 metriä ja suksien pohjassa oli valtavat paakut koko matkalta. Kelkkaura oli tänään ajettu, mutta ahkion liikuttaminen ei silti ollut helppoa. Jarno jatkoi edeltä ja minä jäin tappelemaan suksieni kanssa. Koitin potkia ja ravistella paakkuja pois, mutta turhaan.

Onneksi vyölaukussani oli sytykkeeksi tarkoitettuja pahviliuskoja, jotka olin kastanut steariinissä. Putsasin suksien pohjat ja hankasin steariiniä pohjiin. Huh, se auttoi ja sain hiihdettyä Jarnon kiinni.

Parin kilometrin jälkeen käsittely oli tehtävä uusiksi. Varjo ja aurinkokohtien vaihtelu aiheuttivat haastetta suksien pohjien kanssa.

Pari kelkkaa tuli vastaan matkalla Ritakoskelle. Tupa oli hieno. Ulkona oli lämpimämpi, kuin sisällä tuvassa, joten kannoimme penkin ulos. Aurinkopaneeli oli ladannut jo virtapankin täyteen, ja Jarno sai ladattua kameran sekä oman puhelimensa. Söimme Kuusamon muikkuja, leipää ja joimme kaakaota. Oli kaunista ja leppoisaa. Päätimme kuitenkin lähteä vielä jatkamaan kohti Liljeqvistin kämppää, joka olisi noin neljän kilometrin päässä hieman Sotajokea ylöspäin. Kello oli 16 ja olisimme tuvalla hyvissä ajoin.

Jatkoimme hiihtelyä. Kelkkaura oli hyvä kulkea, mutta välillä sen kiemurrellessa mantereella välttääkseen koskikohdat, oli maasto kiharalla ja hankala kuljettava ahkion kanssa. Pääsimme Sotajoen haaraan ja totesimme, ettei tuvalle mennyt tuoretta kelkkauraa, joten matkamme jatkui kohti Kultalaa.

Puolessa välin vastaan tuli neljän kelkan seurue. Ensimmäinen pysähtyi jutulle. Hän kertoi, että olivat Kutturasta tulossa ja tämä tieto ilahdutti meitä, sillä sitten ainakin sinne asti kulkisi kunnon ura. Tiedustelin, että kulkeeko Kutturasta Pokan tien varteen reittiä, mutta sitä kehotettiin tiedustelemaan joltakin kylän talolaiselta.

Matkamme jatkui. Ilta alkoi laskemaan ja samalla keli viileni. Kotka liiteli taivaalla ja aurinko pehmensi kirkkauttaan maalaten maisemaa lempeämmäksi. Jyrkkien kallioiden keskellä kiemurteleva Ivalojoki virtasi paikoittain voimakkaana. Jään alta kuului pulputus ja ei menisi enää kauan, kun joen jäille ei enää kannattaisi mennä. Jo syksyllä jäätynyt jääkansi oli murtunut ja noussut pystyyn paikoittain turkoosin sävyisinä taideteoksina. Kultalan rakennusten lumiset katot näkyivät edessä mäen juurella.

Kelkkaura pihaan oli viisain mennä ylös kävellen. Tupa oli tyhjä, mutta vielä hieman lämmin päivällä käyneiden kelkkailijoiden jäljiltä. Tuli kaminaan, ja hakemaan vettä lähteestä. Puita, pedit, vesi lämpiämään. Perusrutiinit.

Lämmitimme vettä reilusti ja peseydyimme pihalla koussikoiden lämmintä vettä päällemme. Sitten puhtaina syömään lihapullia ja muusia. Ompelin mökkitossuni purkautuneen reunan umpeen ja venyttelimme hetken. Sitten kömmimme makuupussiin kuuntelemaan äänikirjaa. Tällä kertaa uni ei meinannut taas tulla. Lähes täyteen kokoonsa kasvanut kuu valaisi tupaa. Lisäsin uniajastinta kirjaan kerta toisensa jälkeen. Lopulta nukahdin.

Päivä 8

Kultalassa ei nukuttanut parhaalla mahdollisimmalla tavalla, mutta lämmin tuvassa oli edelleen.

Aamulla laittelimme tulen kaminaan ja aloimme valmistella aamupalaa. Aamupalan jälkeen on mahtava kömpiä vielä hetkeksi makuupussiin. Mitäs jos pitäisimme lepopäivän? Olemme kuitenkin jo vähän suunnitelmia edellä ja ruokaakin riittäisi. Asiaa palloteltiin lounaalle saakka. Jos lähdemme jatkamaan, tulee vastaan telttayö. Toisaalta vähäinenkin eteenpäin meno olisi taas matkassa askel lähemmäs toista päätä. Matkalla olisi Kyläjoen päivätupa, mutta se on suljettu talviaikaan. Toisaalta jäät sulavat kovaa vauhtia, ja joelta olisi kiva päästä pois ennen kun virtaukset nousevat.

Söimme makkaraa ja muusia. Ruuan jälkeen Jarno kömpi vuorostaan sänkyyn ja päätti että tässä on hyvä levätä. Meni tunti, kun olimmekin pakanneet tavarat ja valmiita jatkamaan. Niin se mieli muuttuu ja päätöksen teko on välillä todella vaikeaa.

Matka jatkui kelkkauraa pitkin. Ura kiemurteli vuoroin mantereella, vuoroin joen yli toiselle puolen. Ahkio oli epätasapainossa ja kelkkaura hankala vedettävä, joten pulkka olikin nurin vähän väliä. Yhdessä alamäessä ahkio näytti meille hienon voltin oikein singotessaan montun pohjalle. Onneksi mitään ei ole hajonnut. Jää oli paikoittain pettänyt kelkan telan alta ja laittoi vauhtia suksiinkin. Eräässä virtapaikassa oli jäällä iso verinen luultavasti kallo. Ehkä kotka oli ruokaillut siinä, koska muuten eläinten jälkiä siinä ei näkynyt. Tunnelma oli vähän kuumottava.

Hiihdimme Kyläjoelle saakka. Tupa oli auki ja siellä oli pieni kamiina. Tuvassa ei ollut lavereita, ja ehdotin, että laittaisimme teltan pystyyn tuvan lattialle ja nukkuisimme siinä hiiriltä suojassa.

Lämmittelimme varovasti kamiinaa. Se oli täysin hengetön. Koitimme sulatella sen päällä lunta vedeksi kattilassa, muttei sekään oikein lämmennyt, puhumattakaan tuvan ilmasta. Söimme pikaruuat ja kömmimme makuupusseihin. Yö oli kylmä. Lattian raosta kävi kova viima ja veto. Palelin koko yön. Olisi ollut huomattavasti viisaampaa laittaa teltta ulos, jolloin aurinko olisi pitänyt meidät lämpimänä.

Päivä 9

Äh mikä yö. Nukuin huonosti, mutta hiiret oli jättäneet meidät rauhaan. Jarno nousi ensimmäisenä ja laittoi kamiinaan tulen. Päällä olevassa kattilassa lumi oli sulanut ja pysynyt yön juoksevana.

Tuvassa oli kylmempi kuin ulkona. Aurinko ei päässyt aamulla lämmittämään ja lattiassa sekä seinissä oli parin sentin raot.

Kenkien jalkaan laitto näytti olevan myös oma operaationsa, kun ne olivat jäiset koppurat. Halusin vain pysytellä makuupussissa ja toivoa että, kevät sulattaisi meidät. Jarno keitteli kaasulla kuumaa vettä termokset täyteen. Sitten olikin jo minun aika kömpiä ylös ja tehdä aamupalaa. Kahvia ja mysliä. Söimme, pakkasimme tavarat ja matka jatkui.

Keli oli tuulinen mutta aurinkoinen. Kelkkaura vei meitä kohti Kutturaa, ja pian näkyikin Kutturan silta. Kelkkaura kaarsi mantereelle ja nousi harjun päälle. Raahasimme itsemme ja tavaramme harjulle ja Jarno lähti tutkimaan minne reitti vie. No se vei täysin väärään suuntaan, joten raahauduimme rojujemme kanssa takaisin jäälle.

Jäällä kulki umpeen tuiskuttanut kelkkaura ja se kantoi hyvin. Noin 500 metrin jälkeen tuli taas tuore ura mitä jatkaa. Kutturan sillan kohdalla meitä vastaan tuli neljän hengen seurue, joka oli matkalla Kultalaan pääsiäiseksi. Varoittelin sulakohdista, mutta he vakuuttivat olevansa kokeneita kulkijoita.

Sillan luona oli p-paikka. Nousimme siihen lounastamaan. Teimme muusia ja pekonia. Kelkka hurahti ohi niin lujaa, ettei ollut toivoakaan kysellä reittivaihtoehtoja.

Ruuan jälkeen päätimme jatkaa Ivalojokea pitkin, koska se veisi meidät varmimmin Ivalon Mattiin. Jäällä oli pilkillä nainen kahden koiran kanssa. Kyselimme häneltä, mistä kannattaisi mennä. Hän ei suositellut jäällä liikkumista. Kun kerroimme, että olemme tulleet Ivalojokea pitkin, hän katsoi meitä ja sanoi, jos olette pärjänneet sieltä asti, niin varmasti pärjäätte myös jatkossa. Onnea matkaan.

Ja niin sitä lähdettiin kelkkauraa pitkin nousemaan kohti Ivalon-Mattia. Keli oli hyvä. Hiihdimme noin seitsemän kilometriä ja kelkkauran kaartaessa mantereelle katsoin siitä meille hyvän telttapaikan.

Punatulkku toivotti tervetulleeksi, tähän oli hyvä pystyttää teltta.

Tamppasimme pohjan ja pysytimme teltan. Innostuksissani kaivoin ruokakuopan, mutta lunta oli lähes metrin, ja alla oleva lumi oli täysin irtonaista kidettä. Jouduimme siirtämään telttaa ja päätin olla koskematta lapioon. Menin telttaan laittamaan petejä. Teltassa oli lähes 20 astetta lämmintä. Ihanaa.

Sain vaatteet kuivumaan ja Jarnon tultua telttaan aloimme syömään. Nyt ruokana oli äidiltä joululahjaksi saadut Kiteeläiset Naked Barley -ateriat. Makuina Herne-kuusenkerkkä ja toisena maa-artisokka-sienet.

Ruuat olivat parhaimmat retkiruuat, mitä olimme koskaan syöneet. Otimme lisukkeeksi myös viiniä. Aurinko alkoi laskemaan ja samalla laski lämpötila teltassa. Kömmimme makuupussiin ja nyt alkaisi elämäni ensimmäinen talvitelttayö. Kuuntelimme vielä äänikirjaa ja jossain vaiheessa nukahdin.

Päivä 10

Uskomatonta, nukuin teltassa ihan hyvin. Hengityksestä kostunut makuupussi kasvoilla oli varmaan se ikävin asia. Aamuaurinko alkoi lämmittämään telttaa ja 8 aikaan teltassa olikin jo +10 astetta. Söimme aamupalaa. Teltan ympärille tampattu alue alkoi jo hieman yöpakkasten jäljiltä kantamaan, joten ulkonakin pystyi liikkumaan normaalisti.

Söimme ja kuivattelimme makuupusseja ulkona tuulessa. Ohitsemme hiihti perhe, joka oli viettämässä pääsiäistä
mökillään Kutturan lähellä. He kertoivat ettei kelkkaura jatku kovinkaan kauas. Poromiesten ikääntyminen ja epävarmat talvet ovat vaikuttaneet ettei paikalliset ajele kelkoilla enää Ivalon Mattiin saakka. No, ei auttanut muu kun että käymme katsomassa ja arvioimme tilannetta sitten uudelleen.

Päätimme pitää lepopäivän. Illaksi oli luvattu vesi/räntäsadetta ja teltan purkamisessa ja pystyttämisessä oli oma hommansa, joten nautimme oleilusta lämpimässä teltassa. Minä neuloin ja korjailin vaatteita. Kalsareista pettäneen kuminauhan vaihdoin
verkkonaruun, aluslapaset paikkasin, ompelin Jarnon takkiin lisätyn karvareunuksen uudelleen kiinni. Sitten neuloinkin Jarnolle unimyssyn, josta tuli malliltaan ”kippa”.

Söimme purkkilihaa ja muusia. Illan kuuntelimme radiota ja puhelinlangat laulaa ohjelmaa. Iltapalaksi söimme lopun purkkilihan ja sitten aloimme unille. Oli mukava käpertyä kuivaan ja lämpimään makuupussiin kun telttakankaaseen ropisi jäinen sade. Hyvää yötä!

Päivä 11

Huomenta, toinen telttayö takana ja kyllä, minulle aukesi uusi mahdollisuuksien maailma. Tosin en edelleenkään lähtisi sydäntalvella majoittumaan mihinkään korpeen. Tällaisella kevätauringon lämmittämällä kelillä tämä on ihan mukavaa.

Taas makuupussit kuivumaan, aamupalaa, kamojen kasausta. Kohta ohitse hurautti paikallinen poromies, joka käänsi kelkkansa ja tuli puheille. Heti huomenen jälkeen sanoin, että tee meille ura Ivalon Mattiin. Mies naurahti ja totesi, ettei sinne tosiaan taida jäläkeä mennä.

Kyselimme, että miten pääsisimme Pokan tien varteen ja mies kehotti kääntymään Mukkaojan kohdalta mantereelle, josta reitti jatkuisi Repojoelle jänkhiä pitkin. Mies totesi, että hanki painuu kovasti muttei edelleenkään kanna. Sanoimme lähtevämme yrittämään.

Pakkasimme kamat ja matka jatkui. Jarno ei saanut monoa kunnolla asettumaan ja se painoi ikävästi. Minulla hankasi päässä ja monoista tuleva nitinä tuntui repivän hermot riekaleiksi.

Nousimme Mukkaojalta kelkkauralle ja se kyllä totisesti kiemurteli, kiipesi ja upotti. Sinnikkäästi rämmimme vanhaa uraa pitkin. Ahkio oli kumossa ja upoksissa vähän väliä.

Maisema Lemmenjoen Viipustuntureille päin.

Lopulta kelkkaura meni Repojoen yli, mutta joki olikin ehtinyt sulaa molemmilta rannoilta ja virtaus kävi vuolaana. Mitäs nyt?

Repojoen yli ei tehnyt mieli lähteä kokeilemaan.

Vieressä kulkeneessa poroaidassa oli aukko ja siitä oli havaittavissa täyteen tuiskunnut vanha kelkan jälki. Ei auttanut, kuin lähteä sitä kahlaamaan ja seuraamaan jokea yläjuoksulle päin. Noin kahden kilometrin jälkeen ura kaarsi joelle ja siellä näkyi tuoreempia kelkan jälkiä.

Olimme ohittaneet nivakohdat mantereelta ja varovaisesti laskimme joelle ja kelkkauralle. Jää kantoi ja kelkkaurakin osittain. Aurinko oli jo laskemassa, joten kiipesimme joen töyräälle ja tamppasimme teltalle pohjan. Pystytimme teltan. Jarno kiinnitteli loput narut ja minä laittelin teltassa pedit valmiiksi. Söimme pussiruuan ja aloimme nukkumaan. Jospa huomenna jo joelta pois.

Päivä 12

Jälleen takana yksi onnistunut telttayö. Illalla kelkkailijat vielä suhasivat jäällä ees taas, mutta yö oli muuten hyvinkin rauhallinen.

Aamulla aurinko alkoi paistamaan pilvien takaa 9 jälkeen. Saimme telttaa kuivumaan ja kamat kasattua. Kello olikin jo puoli yksi, kun lähdimme hiihtämään. Tosiaan reilun kilometrin päästä sillan kohdalta kelkkaura kaarsi pois joelta. Tunne oli uskomaton. Yksi etappi saavutettu. Nyt seurailisimme tietä noin 40 kilometriä kohti Pokkaa.

Keli oli aurinkoinen ja sohjoonnutti uraa. Reitti kulki tien vierustaa, ohi hurautteli punertavan ravan peitossa olevia autoja. Rospuutto oli saapunut pohjolaan. Tien toisella laidalla kulki Lemmenjoen kansallispuisto. Puiston puolella loikki suuri hirvi suon reunalla. Lumi teki hänenkin liikkumisestaan haastavaa.

Ennen Pokkaa ylitettiin todella isoja soita.

Matka taittui tasaisen hitaasti. Turhauttavan hitaasti. Turhauttavinta siitä teki se, etten voinut muuta kuin hiihtää perässä ja yrittää työntää ahkiota ylämäessä kaverina ja huolehtia että Jarnolla riittää energiaa.

Matkaa olisi vielä paljon. Oman puhelimeni GPS meni sekaisin, eikä minulla ollut mitään hajua paljonko Pokkaan olisi vielä matkaa. Ajattelin että ehkä alta kymmenen. Suon laidalle pystytimme teltan. Perusasiat ja unille.

Minua vaan itketti, eikä itkua helpottanut tieto, että Pokkaan olisi vielä noin 20 kilometriä. Itkin sitä päivän mittaan kertynyttä turhautumista. Lopulta nukahdin. Riekot rätkättelivät yöllä suolla. Joku isompi lintu lensi telttamme yli. Yöllä pakkanen laski varmaan -10 asteeseen. Paleli.

Päivä 13

Olimme mallanneet teltan niin, että aamuaurinko alkaisi lämmittämään telttaa mahdollisimman nopeasti. Se tapahtui lähempänä kahdeksaa. Teltta oli kuurassa, sisäpuolella päiden yllä valui vesipisaroita. Teltan lämpötila nousi plussalle, vaikka laitoimme läpivedon päälle.

Alle tampattu alusta kesti kävelyä. Kuuntelin aamun äänikirjaa. Teimme aamutoimet ja pääsimme matkaan 11 aikaan.

Nyt suksi luisti ja ahkio tuli jäisellä uralla perässä kevyemmin. Vedin välillä ahkiota myös, että turhautumiseni laantuisi ja se kyllä tehosi. Kittilän puolelle tultuamme kelkkaura oli lanattua baanaa, jossa hiihtäminen oli kivaa.

20 kilometriä taittui yllättävän nopeasti ja olimme Pokassa jo kolmen maissa. Jätimme sukset ja ahkion P-paikalle odottamaan ja menimme kävellen Tievan baariin jonne Mari oli viikkoa aiemmin soitellut mahdollisesta tulostamme. Astelimme sisään. Ruutukuvioiseen flanellipaitaan pukeutunut mies kysyi mitäs laitetaan. Pyysimme syömistä. Löytyi poropiirakkaa ja kinkkusämpylöitä. Yhdet sellaiset molemmille. Ja sitten lisäksi, vettä, olutta ja kahvia. Jälkiruuaksi kampanisu ja sämpylät vielä matkaan evääksi. Emmeköhän tällä pärjäisi hetken. Kerroimme Marilta terveiset.

Palasimme suksillemme, veimme ahkion tien yli. Matka jatkuisi kohti Taatsijärven tupaa, jonne olisi noin 12 kilometriä. Ilta alkoi viilenemään.

Jarnon kantapäät yrittivät sanoa sopimusta irti. Välillä vedin ahkiota, välillä vedettiin jopa yhdessä. Kuuntelimme musiikkia ja yritimme vain sitkutella tuvalle.

Lopulta kelkkauran painama jälki laski pienelle tuvalle järvenrannalla. Tuvassa oli vuolukivi takka, pöytä ja laverit molemmin puolin. Teimme takkaan tulen. Laitoin matsutake-risoton porisemaan ja Jarno haki jäältä vettä peseytymistä varten. Lämmitimme takassa veden ja nautimme lämpimän suihkuhetken pihalla.

Puimme lämpimästi päälle ja söimme risottoa parmesaanilla, valkoviinin kera. Sitten nukkumaan. Jos aamulla heräisimme ajoissa, pääsisimme jäisellä uralla taittamaan matkaa. Jarnon kantapäähän oli muodostumassa rakko. Katsotaan mitä se tykkää meidän suunnitelmastamme.

Päivä 14

Tupa oli viihtyisä. Nukuimme ja söimme. Laitoimme molempien kantapäihin rakkolaastarit menoa helpottamaan.

Hiihtelimme aurinkoisessa säässä ensin Raijankiselän tuvalle, ja söimme siinä sämpylät sekä joimme kaakaota. Reitti oli ollut mäkisempi, kuin aiempina päivinä. Kuuntelin koko matkan äänikirjaa. Nyt jopa kolme kelkkailijaa ohitti meidät. Ensimmäiset koko reitillä Repojoelta saakka.

Raijankiselän tuvan lähettyvillä oli jo hiukan hankikantoa.

Pääsimme juuri auringonlaskun aikaan Pyhävasan tuvalle. Tupa oli samalla kaavalla tehty, kuin aiemmatkin, mutta tuvan vieressä virtasi ilta-auringossa läikehtivä joki, josta saimme kätevästi vettä. Söimme ison annoksen italian pataa ja katsoimme yhden jakson Good Doctor -sarjaa, joka oli todella hyvä, ja repäisi hyvin eroon kahden viikon eräilystä.

Päivä 15

Yö oli rauhallinen. Heräsin ensimmäisenä ja lähdin vessaan. Aurinko nousi suon ja metsän takaa. Laitoin takkaan tulen ja keitin veden termareihin. Puuroa ja kahvia aamupalaksi. Jäimme koukkuun sarjaan. Onneksi olin ladannut pari kautta valmiiksi kännykkään, koska muuten tuvalla ei ollut kenttää. Katsoimme muutaman jakson ja söimme lounaan ennen lähtöä.

Tavoite oli päästä Puljuun, josta miettisimme reitin suunnan uudelleen. Pohjoiseen vai etelään. Keli oli hyvä, mutta todella kylmä tuuli puhalsi niskaan. Takki suojasi niskan, mutta sitten muuten läkähtyi. Hankala keli.

Hanki kantoi ja pääsimme menemään kelkkauran viertä pitkin tasaisella alustalla, ja se helpotti matkan tekoa huomattavasti. Pääsimme Nivanmaan kodalle. Soitin videopuhelun Jennille, joka oli juuri minun kotonani kastelemassa kukkia. Tulipa pienoinen koti-ikävä nähdessäni, että siellä kaikki oli kunnossa ja kevät pitkällä.

Söimme ja jatkoimme matkaa vielä Puljujärven rannalle. Laitoimme siihen teltan pystyyn. Kun laittelin kamoja sisällä ja Jarno viimeisteli teltan pystytystä, meni ohitse mies sakemannin kanssa. Hän kyseli reissustamme, ja sanoi että tulossa oli kylmä yö. Sen tosin tiesimmekin. Tuuli häiritsi ulkona kuuluvuutta, mutta kaikki kuului telttaan selkeästi. Olisin tullut juttelemaan, mutta jäin teltan vetoketjuun tukasta kiinni. Keskustelu oli kiva piristys muuten hiljaiselle vaellukselle.

Aloimme nukkumaan, mutta ennen sitä katsoimme jakson sarjaa. Tuntui, että palellun yöllä varmasti. Kylmän tunne ei vaan halunnut jättää rauhaan ja painauduin lähemmäs Jarnoa.

Päivä 16

Yö oli tosiaan kylmä, mutta 7 aikaan teltassa oltiin jo viisi astetta plussalla. Tuuli oli kylmä, Jarno laittoi aamupalaa. Teltan kuurapinta muuttui vesipisaroiksi. Kuuntelin äänikirjan loppuun, koska olin joutunut jättämään sen edellisenä iltana kesken ahdistavan tunnelman vuoksi.

Vieläkään ei ollut tietoa mitä kautta menisimme. Jarno oli Nunnasen ja Enontekijön kannalla. Toisaalta Muoniosta ei olisi niin pitkä matka hakea meitä. Pakkasimme teltan ja lähdimme matkaan. Tuuli oli tosiaan kylmä, mutta tyyntymässä.

Seisoimme risteyksessä Puljun tien varressa ja katsoimme tien vieressä kulkevaa kelkkareittiä. En saisi mitenkään itseäni motivoitua lähtemään tuohon suuntaan. Mitä jos kokeiltaisiin mennä suoraan Raattamaan? Hanki kantaa vielä ainakin pari tuntia. Mennään niin nopeasti kuin päästään ja leiriydytään sitten. Idea kuulosti hyvältä ja niin suuntasimme suoraan länteen.

Muutaman kilometrin päässä edellisiltana Jarnon tapaama mies seisoi koiransa kanssa metsässä hiihtämässä. Tervehdimme ja koira tuli tervehtimään meitä myös. Mies kyseli, kummat sukset on paremmat liikkumiseen, minulla olevat Peltoset vai Jarnon Åsnesit. Olisin voinut kommentoida, mutta päätin olla hiljaa. Kysyin koirasta, onko hän vielä pentu. Kuulemma 3-vuotias rajakoira. Mies kertoi olevansa kaakossa rajalla töissä, kysyin että missä koska itse olen Imatralta. Mies naurahti ja sanoi että Ruokolahdelta. Niin se on maailma pieni paikka.

Jatkoimme matkaa. Suot olivat suuria ja metsät sopivan harvoja hiihdettäväksi. Pääsimme etenemään hyvää vauhtia. Eteen tuli muutama joen ylitys ja sovimme että kun niistä oltaisiin päästy yli, pitäisimme lounastauon. Onneksi joet olivat jäässä ja niiden ylitys oli helppoa.

Edessä näkyivät Ylläs-Pallas tuntureiden laet. Maisema oli uskomaton. Reittivalinta oli todella kannattanut. Hanki kantoi koko päivän, mutta 19 aikaan päätimme pystyttää teltan, että se ehtisi vielä lämmetä ilta-auringossa. Teltan ovesta näkyivät suoraan valkoiset tunturin laet.

Yöstä oli tulossa jälleen kylmä, mutta se tiesi vain hyvää hankikantoa huomiselle.

Päivä 17

Yöllä näin unta, että joku hiihti telttamme vierestä. Kerroin asiasta aamulla Jarnolle ja hän kertoi kuulleensa saman. Ehkä joku tosiaan oli hiihtänyt aamuyöstä lammen yli, jonka rantaan olimme leiriytyneet.

Aamu oli jälleen aurinkoinen. Olimme sopineet näkevämme Repen ja Miran Raattamassa ravintola Loimussa 14 jälkeen. Teimme aamutoimet ja lähdimme hiihtämään kohti Raattamaa.

Loppumatkasta tuli myös nousuja ja ylitimme Ounasjoen, joka oli onneksi vielä jäässä. Jouduimme kantamaan ahkiota sulaneiden teiden ja poroaidan yli päästäksemme perille Autton kaupalle. Siellä meitä odottivat vastassa Jarnon isä Reijo ja puolisonsa Mira.

Istuimme hetken kaupan puolella ja klo 15 siirryimme ravintolan puolelle syömään herkullista poropizzaa, josta olin haaveillut kauan. Ravintola täyttyi nopeasti asiakkaista. Pizzoja kantautui pöytiin verkkaisesti. Päätimme jatkaa vielä matkaa kiiveten ylös Nammalaan, josta hiihtäisimme seuraavana päivänä Yli-Muonioon Reijon ja Miran vuokraamalle mökille.

Sileäksi jäätynyt hiihtolatu kuljetti meidät nopeasti Vuontisjärvelle, jossa suosiolla laitoimme sukset ahkioon ja jatkoimme kiipeämistä jalkaisin.

Nousua oli noin kolme kilometriä ja huilimme välillä. Jarno laittoi viestiä Radio Suomen puhelinlangat laulaa -ohjelmaan, ja pian olimmekin suorassa lähetyksessä. Korppi tuli sopivasti raakkumaan läheiselle oksalle ja sai asiansa kerrottua myös.

Haastattelu oli hauska ja hyväntuulinen. Selvästi kiinnitimme uteliaisuutta tempauksellamme, ja oli ihana saada lähettää terveisiä meitä auttaneille ihmisille.

Kipusimme mäen ylös ja saavuimme Nammalaan juuri sopivasti auringonlaskun aikaan. Tuvassa oli isä kolmen tyttären kanssa ja yksin reissaava mies. Mahduimme hyvin majoittumaan. Mahat olivat täynnä edelleen pizzasta ja söimme iltapalaksi vain jälkiruokamunkit. Laitoin korvatulpat ja kävin nukkumaan. Unta joutui vähän odottelemaan, luultavasti coca colan takia.

Päivä 18

Tuvassa nukkuminen oli kivaa vaihtelua jälleen. Korvatulppien kanssa säästyi monelta heräämiseltä.

Aamulla vessasta takaisin tupaan kävellessä juoksi toisen seurueen nuorimmainen tyttö pienessä yötopissa vessaan paperirulla kädessä. Karaistunutta, oli ensimmäinen ajatus.

Tupa alkoi heräilemään. Ensin lähti yksinäinen vaeltaja, seuraavaksi perheen isä ilmoitti tytöilleen, että aikoo lähteä tunturiin tunniksi pyöräilemään ja sillä välin jokainen pakkaa tavaransa. Ei kuulunut mukinoita, vaan työjako tehtiin kerrasta selväksi. Emme pitäneet mitään kiirettä. Kuuntelimme areenasta edellisillan radiolähetyksen ja hörpimme aamukahvia.

Kun tupa oli tyhjentynyt yöpyjistä, alkoivat kuntohiihtäjät pistäytymään tuvassa nauttimassa välipalaa.

Lähdimme puolilta päivin suuntaamaan kohti Yli-Muoniota. Alkuun kuljimme hiihtoreittiä pitkin ja jossain vaiheessa siirryimme kelkkauralle. Päivä oli jälleen aurinkoinen. Ura alkoi kovettumaan pakkasesta ja jossain vaiheessa Jarnolla hävisi pito suksista kokonaan.

Päivä tuntui tolkuttoman pitkälle. Odotus loppumisesta oli kova, ja kiemurteleva reitti toi lisäkilometrejä ennalta suunniteltuun matkaan. Vedin ahkiota viimeiset kuusi kilometriä. Jäällä oli vettä ja pakkaslumi kirskui Jarnon suksien teräskantteihin.

Lopulta saavuimme rajan tuntumaan mökille Yli-Muonioon. Sauna oli lämmin ja ruoka tuoksui.

Saunanlauteilla oli outo olo, tässäkö se oli?

Lapinkonjakin jälkeen valkosipulikana uunijuureksilla ja perunamuusilla maistui taivaalliselle.

Illalla pelasimme vielä rummikuppia ja menimme nukkumaan. En meinannut saada unta. Päässä pyöri liikaa ajatuksia menneiltä viikoilta. 

Seuraavana aamuna lähdimme hakemaan Elliä Sodankylästä. Matkalla oli hyvin aikaa pureskella reissua.

Tunsin suurta iloa, että homma oli onnistunut. Olimme pysyneet terveenä, eikä hätätilanteita tullut. Ruoka riitti ja olisi riittänyt vielä jatkaakin. Suurin pettymys oli oma asenne. Jarno veti ylipainavaa ahkiota 95% matkasta. Minun roolini oli lähinnä perässä hiihtely ja muonittaminen.

En tuntenut reissun jäljiltä fyysistä rasitusta, joka lisäsi tunnetta että pääsin liian helpolla. On karvasta myöntää, etten olisi yksin pärjännyt tai jaksanut vetää ahkiotamme. Toisaalta hätätilanteessa olisi asiat voineet olla toisin. Olenhan ennenkin joutunut ottamaan vetovastuun, kun Jarno on sairastunut kesken matkan.

Pettymyksen aiheutti myös oma kärsimättömyyteni. Puolivälissä iski kamala turhautuminen, ettemme ikinä ehtisi reissusta ajoissa, niin että pääsisin Norjaan. Mutta en myöskään voinut nopeuttaa matkan etenemistä. Yhtä ahkiota kun ei pystynyt yrityksistä huolimatta vetämään yhdessä. 

Siksipä jouduin tyytymään siihen perässä hiihtämiseen. Nyt voin kuitenkin sanoa hiihtäneeni Itärajalta länsirajalle.

Vastaa