Pitkään pirtinpöytään on aseteltu valkoiset pöytäliinat viinilaseineen.

Iloiset kasvot ja puheensorina täyttävät juhlatilan. On appiukkoni syntymäpäivät. Pöydän ääressä tulee tutustuttua uusiin ihmisiin, uusiin tarinoihin ja ääriviivoihin eletyn elämän varrelta. Kaikkia tarinoita yhdistää elämän yllätyksellisyys ja arvaamattomuus. 

Tulee puheeksi haaveeni meloa Kuopiosta Imatralle. Haave herättää paljon kysymyksiä, joihin minulla ei ole kaikkiin antaa vastauksia. Juhlahumun jälkeen istumme saunanlauteilla ja mahaa kouraisee.

Miksi menin kertomaan haaveestani ääneen, tekemään siitä lupauksen toteuttaa? Nyt ei enää auttanut perua puheitaan, vaan kanottiin oli hypättävä.

Niin siinä sitten kävi. Elokuisena tiistaiaamuna nostimme rinkat selkään ja kävelimme Jarnon takapihan rantaan. Pakkasimme kanootin ja lähdimme.

Jo kilometrin jälkeen pääsimme maistamaan vastatuulta. Mieli oli levoton, olo myös. Ei ehkä niinkään innostuksesta, vaan lähinnä kauhusta. Mitä tästä on tulossa?

Reissuilla meillä on ollut aina aika selkeä työnjako. Jarno suunnittelee reitin ja minä pidän huolen, että ruokaa on riittävästi, joten en ennalta tiennyt millaisia selkiä, saarten kiertelyitä ja sulkukanavia olisi luvassa, vaan että reissulla syödään puuroa, perunamuussia sekä suppilovahveropastaa. Jos olisin tiennyt reitin haasteellisuuden, en olisi lähtenyt matkaan.

Ensimmäisen päivän jälkeen kädet oli niin kipeät, ettei niille löytynyt kivutonta asentoa edes yöllä. Mieli koitti rauhoitella, että huomenna olisi helpompaa. Ei ollut. Vaikka saaret ja rantakaislikot antoivat hetkellistä suojaa, tuntuivat välimatkat suojasta suojaan tuskallisen pitkiltä. Päivän päätteeksi puhelimesta näki päivän reitin ja pystyi huokaisemaan, että sieltä sitä vaan tultiin tuulesta huolimatta.

Näin kuluivat reissun ensimmäiset neljä päivää. Vastatuulta, sadekuuroja ja kaislikoissa lepäilyä.

Viidentenä päivänä tuuli hellitti hieman otettaan. Maisemat muuttuivat kaislikkorannoista kallioisemmiksi. Kalasääkset ja harmaahaikarat kaartelivat mäntyjen latvustoon pysähdellen. Melomisesta tuli jo niin automaattista, että välillä säikähdin sivulla näkyvää liikettä, kunnes tajusin sen olevan oma käteni.

Savonlinnassa vietetyn taukopäivän jälkeen matkaan lähtö tuntui erilaiselta. Olimme koko ajan lähempänä matkan määränpäätä kuin alkua. Tuli suurempia selkiä, korkeampia aaltoja ja tuulisempia rännejä joita kohti vain sinnikkäästi meloimme. Välillä mielen valtasi pelko, kun aallot heittivät vettä kanoottiin. Illalla telttaan kömpiessä keinutti, korvissa soiden keulan rytmikäs loiskahdus aallon harjalta suoraan pohjalle. 

Kun kahdentenatoista päivänä ylitimme Saimaan viimeistä selkää aaltojen ollessa yli metrin korkuisia, tunsin että loput voimani käytettiin siinä kohtaa. Kanootti karahti Imatran kotirantaan ja haave oli toteutettu. Mieli ei ollut muuttunut levollisemmaksi, mutta eräs oivallus reissussa syntyi: Jos tietäisimme mitä tulevaisuus tuo, jäisi monta haavetta toteutumatta ja omat vahvuutemme löytämättä.

Kesällä sain neuvon pomoltani, joka rauhoitteli minua puhelimessa lausahtaen: Nyt vaan Elina kuorit perunan kerrallaan. Tätä mantraa hokien ylitimme suurimmat selät, kiersimme niemet ja saaret sekä meloimme korkeimmat aallokot. Siispä olkaamme onnellisen tietämättömiä haaveilijoita.

——-

Melontaa kertyi 277 kilometriä ja 60 tuntia 10 päivän aikana. Lisäksi pidimme kaksi pakollista lepopäivää kovien tuulien vuoksi. Pisin päivämatka oli 48 kilometriä.

Reitti:

Katso video reissusta:

Vastaa