Nyt se tapahtui. Illan hämärissä ylitimme rajan ja tulimme ruotsin maaperälle.
Elinan matkapäiväkirja 13. – 19.11.2021
Mistä sen tiesi? Ei oikeastaan mistään muusta kuin ikkunavaloista ja niiden ansiosta huokuvasta lämmön mielikuvasta. Ruotsissa ja Norjassa lähes jokaisella ikkunalla on valo. Joko se on perinteinen pöytävalaisin tai yleensä katosta roikkuva pistokelamppu. Niitä on isolla ikkunalla aina kaksi.
Ajelimme jäistä päätietä pitkin. Vieraissa juotu iltakahvi piti unihiekat vielä visusti kaukana silmistä. Tie oli nelikaistainen, tai ainakin kolmikaistainen lähes koko ajan. Keskikaistojen välissä kulki kaide ja molemmin puolin tietä vilahtelivat vain korkeat hirviaidat. Hyvä niin, koska auton valot tavoittivat muutamaan otteeseen pientareella kiiluvat silmät, luultavasti porojen tai peurojen.
Teiden varsilla oli tasaisesti taukopaikkoja, joista löytyi siistit lämmitetyt vessat papereineen ja juoksevine vesineen. Pöytäryhmitelmät ja roskikset. Yhdelläkään paikalla en ollut nähnyt roskia, ja vessat ovat siistimmät kuin monessa ravintolassa suomessa. Edes graffiteja tai tussilla kirjoitettuja terveisiä ei niistä löytynyt. Väkisin alkaa miettimään miten siinä on onnistuttu, missä toimitaan toisin? Kasvatuksessa vai lainsäädännössä?
Päätimme käydä majakalla, jonka Jarno oli bongannut seuraamansa tubettajan Erik Normarkin kanavalta.
Matkalla pysähdyimme järvenrannalle syömään aamupalaa ja pilvien haihtuessa taivaalta tuli aurinkokin esiin. Majakka oli nimeltään Bjuröklubb ja yllätys kyllä, siellä ei ollut ruuhkaa tähän aikaan vuodesta. Merenkurkun vastarannalla on Kalajoki.
Menimme jo ajoissa parkkiin Skuleskoganin kansallispuiston luontokeskukselle. Sieltä löytyi myös hyvät vessat ja parkki oli rauhallinen. Illalla söimme leipää ja katsoimme Masked Singeriä.
Jarnon kello soi luvattoman aikaisin. Itse olin nukkunut katkeamattomat unet korvatulppien avulla, taivaallista. Seuraavaksi havahduin, kun Jarno totesi, että menen nyt ja paukautti sivuoven kiinni. No uni ei enää ollut sikeää sen jälkeen. Noin puolitoista tuntia myöhemmin sain seikkailijani takaisin. Jarno oli kiivennyt Skulebergin huipulle katsomaan auringonnousua. Onneksi hulppea väripaletti näkyi myös minulle, kun lähdimme jatkamaan matkaa.
Lounaan osalta menimme helpoimman kautta ja kanttasimme matkalla olleelle Ikealle syömään kasvispyöryköitä. Teimme myös elämäämme helpottavan hankinnan, Dunken Donjen, eli vesiastian painokytkimellä. Aiempi kanisterimme oli osoittautunut hankalaksi käännettävän sulkumekanisminsa takia. Tunsin, miten stressitasot laskivat. Kaksi 10 litran astiaa on perusteltu määrä puhtaalle vedelle.
Jatkoimme matkaa kohti etelää ja pysähdyimme parkkiin Lindesbergiin. Siellä oli taas lämpimät vessat kaikkine mukavuuksineen. Luultavammin rekkakuskin jättämällä lasisella hapankaalipurkilla oli helppo avustaa peseytymisessä. Seuraavaksi oli ohjelmassa Iltajumppa Dunken Donjea heilutellen, iltapalaa ja Maskin takana -ohjelma. Öitä.
Aamu oli sumuinen ja parkissa oli rauhallista nukkua. Lämpötila alkoi nyt olla jo onneksi sen verran plussalla, että aamupalan syönti onnistui ilman ajomatkan lämmittämää autoa. Söimme siis Lindesbergissä aamupalan ja lähdimme taittamaan matkaa.
Tämän päivän tavoite oli ajaa vain lähelle Tanskan rajaa. Ajokeli oli päivällä ihan hyvä. Pysähdymme tekemään ”kahvakuula” -treenin vesikanisterilla.
Yö oli rauhallinen, pelkäsin jo milloin joudun kirjoittamaan eri tavalla. Tähän mennessä kaikki hyvin. Jarno lähti otsalampun kanssa taas lenkille, ja minä jäin autoon katsomaan Dos Vidasta. Jarnon saavuttua takaisin söimme aamupalan ja lähdimme yhdessä tutustumaan kansallispuistoon.
Maa oli ruosteen oranssina pudonneista lehdistä ja kirkkaan vihreät sammaleen peittämät kivet ja puunrungot värittivät maisemaa. Metsä oli täynnä valtavia tammia. Jarno totesi, että nyt tuntee olevansa ulkomailla, koska luonto näyttää erilaiselta.
Lähdimme ajamaan kohti Malmöä ja pääsimmekin kätevästi Juutinrauman sillalle. Siltamaksu oli 57€ ja siis halvempi kuin mitä lautta olisi ollut. Kööpenhaminaan meillä ei ollut mitään asiaa Ellillä ympäristösyistä, joten jatkoimme matkaa sisämaahan päin. Jarno bongasi eräältä teollisuusalueelta kehutun voileipäravintolan ja kieltämättä leipä olikin hyvää.
Ajoimme Roskilden läheisiä pikkuteitä pitkin kohti Kalundborgia. Matkalla löysimme hyvän yöpaikan vessoineen. Keittelimme nakkeja iltapalaksi ja maistoimme paikallista olutta. Kokonaisuus oli toimiva. Ulkona oli todella kova tuuli, sade onneksi lakkasi. Oli myös hämmentävän lämmintä, +12, ja autossa tarkeni nukkua hyvin.
Heräilimme taas tavanomaiseen aikaan. Jarno paineli lenkille, minä jäin sänkyyn. Tuuli oli hieman hellittänyt, mutta oli navakkaa silti. Ulkona oli lähes 13 astetta lämmintä ja yöllä pystyi nukkumaan ilman villasukkia.
Kalundborgista löysimme merenrannan, joka oli suojelualuetta, nimeltään Asnæs. Merenrannalle ajellessa näimme metsästysseurueen pyssyt olalla, näky oli kuin suoraan englantilaisesta elokuvasta twiidi-ruutupukuineen. Parkkiin ajaessa olin aivan varma nähneeni pyöriäisen selkäevän pompanneen meren pinnalla, mutta evistä ei ollut merkkiäkään myöhemmässä vaiheessa, joten aloin epäillä itseäni.
Kävelimme merenrannalla. Täällä kivet ovat kuin suuria lasinpaloja, kengän niitä kävellessä viskoessaan oli äänikin kuin lasinpalat helisisivät toisiaan vasten. Erikoista, silittelin niiden sirpaleisia muotoja, niissä oli yleensä sameampi päälliskerron ja lohkeamia, joissa paistoi lasinen läpikuultava pinta.
Söimme autossa lounaan ja Jarno teki työviikon loppuun, kruunaten sen käyden meressä uimassa. Hullu! Merestä nousi kuitenkin raikastunut mies.
Suuntasimme Sturebæltin sillalle, näky oli hieno auringonlaskussa. Käännyimme eräälle camping-alueelle ja vaikka Google sanoi paikan olevan suljettu, näkyi vastassa värivaloin valaistu uima-allas. Laitoimme auton parkkiin ja lähdimme etsimään henkilökuntaa, joka löytyikin nopeasti toisesta rakennuksesta. Vastaan tullut mies oli ystävällinen ja saimme ostettua meille lämpimän suihkun. Aika taivaallista oli kävellä suihkun raikkaana täysikuun valossa takaisin autolle.
Melko lyhyen ajomatkan jälkeen löysimme tien varresta vessallisen levähdyspaikan, jossa oli rekkoja rivissä. Teimme salaatin ja vedimme verhot ikkunoiden eteen. Laitoin korvatulpat ja nukuin todella sikeästi aamuun asti.
Viereen oli yöllä parkkeerannut mersun pakettiauto tummennetuilla laseilla. Aamupalaa tehdessä alkoi mersun väki heräillä ja sieltä nousi varmaan viisi isoa miestä, ja ihmettelimme miten he kaikki olivat mahtuneet autoon nukkumaan.
Aamupalan jälkeen ajoimme Mols Bjergen kansallispuistoon, jossa kävelimme Kalø:n linnan raunioille. Paikka oli tuulinen ja meri saarsi linnaketta. Tuulesta nauttimassa oli varjolautailijoita ja paljon paikallisia, selvästi viikonloppukävelyt perheen kesken ovat tanskalaisille sopivaa ajanvietettä.
Linnalta ajoimme toiselle puolelle samaa kansallispuistoa. Näimme matkalla metsästysporukan palaamassa reissultaan ja yksi näytti kantavan komeaa ukkofasaania saaliinaan. Perille päästyämme söimme autossa salaattia ja joimme päiväkahvit.
Puistossa oli lehmiä laiduntamassa, mahtavat maisemat ja kova tuuli. Laitumilla kasvoi kuin vadelmaa tai karhunvatukkaa, joissa oli marjat vielä paikoillaan. Näimme myös Euroopan piikkiherne -pensaita. Lehmät olivat leppoisan oloisia ja eka kerran laitumella lehmien vieressä istuessa tuli olo, että juuri tässä haluan nyt olla.
Ajoimme pitkän matkan Tanskan halki toiselle rannikolle ja löysimme suht rauhallisen yöpaikan. Teimme ruuat ja pakasteena ostetut omenamunkit valmistuivat kätevästi pannulla. Illalla parkkiksella ajeli mies useasti ohitsemme ja pakko sanoa, että tällä kertaa jännitti alkaa nukkumaan.
Tarina jatkuu seuraavassa osassa.