Syyskuinen aamu oli viileän kostea, kun astelimme Strömsön hiljaiselle pihamaalle.
Tästä olisi hyvä aloittaa Roadtrip, jonka aikana olisi tarkoitus tutustua Pohjois-Norjan kansallispuistoihin, kuten Övre Dividalen, Rohkunborri, Reisa ja Varangin niemimaa. Totuttuun tapaan meillä ei ollut tarkkaa suunnitelmaa, vaan etenisimme säiden ja tuntemusten mukaan. Jättäisimme paljon sattuman varaan ja tarttuisimme tilaisuuksiin heti kun niitä osuisi kohdalle.
Apuna meillä oli Sanna Häkkäsen ja Oula Niemelän kirjoittama Pohjois-Norjan kansallispuistot -kirja, jonka saimme lahjaksi ystävältämme. Siitä reissun idea oikeastaan lähti liikkeelle.
Ajomatka oli tuttu. Ensin Iisalmi, Pulkkila, Oulu, sitten Tornio. Haaparannasta Gällivaaraan ja sitten oltiinkin jo Abiskossa. Olimme ajaneet tämän matkan niin monia kertoja. Ja taas oltiin täällä.
Abiskossa maisema alkoi muuttua huomattavasti punaisemmaksi, ruska oli selvästi juuri alkamassa. Yöllä oli ollut pakkasta, joten vielä kesätunnelmissa elävä keho ei halunnut poistua peiton alla. Päätimme ajella Abiskon kansallispuiston parkkipaikalle, jotta auto lämpiäisi hiukan, ja juoda aamukahvit vasta siellä.
Abiskon kansallispuisto on jotenkin sympaattinen ja kotoisa paikka. Monet vuoristoiset seudut tuntuvat minusta uhkaavilta, jopa pelottavilta, mutta täällä sitä tunnetta ei tullut.
Pakkasin reppuun evääksi raparperipiirakkaa ja kahvia. Oli niin hyvä keli, että teki mieli käydä pienellä päiväretkellä.
Olisin voinut jäädä Abiskoon pidemmäksikin aikaa. Abiskon pohjoispuolelta jatkuva reitti vei todella mielenkiintoisen näköisiin maisemiin, ja sieltä olisi päässyt myös Ruotsin ja Norjan rajalla sijaitsevaan Vadvetjåkkan kansallispuistoon. No, yritin tyynnytellä menohaluja sillä ajatuksella, että tämä olisi nyt hyvää tiedustelua tulevia pidempiä reissuja varten.
Sää alkoi muuttumaan sateisiksi kun ajelimme iltasella alas Norjan puolelle. Koleudesta ei enää ollut tietoakaan, täällähän oli vielä ihan täysi kesä. Ison sillan kupeessa oli kiva laitella ruokaa sateen ropistessa Ellin kattoon. Minua kuitenkin masensi vielä se, että lähdimme niin nopeasti Abiskosta pois. Siellähän oli parhaat maisemat juuri nyt ja täällä satoi vettä. Pitäisikö lähteä takaisin?
Yritin karistella tuota ajatusta pois, koska edessä olisi kuitenkin kaikkea muuta hienoa, mistä ei osannut vielä edes kuvitella. Silti kärvistelin melkein koko illan miettien, kuinka suopursut kimaltelisivat pakkasaamuna Abiskon soilla, riekonmarjan lehdet maalaisivat maiseman hehkuvan punaiseksi ja tunturikoivujen puutarha kietoisi vaeltajat lämpimään syliinsä. Minulla oli 6 oikein, mutta halusin silti 7 oikein, ahnetta.
Rohkunborrin kansallispuisto
Seuraava aamu oli kuitenkin taas uusia mahdollisuuksia täynnä. Kansallispuistokirjassa oli esittely hieman tuntemattommasta kansallispuistosta, Rohkunborrista. Sitä ei näkynyt edes Google Mapsissa, eli kuulosti juuri meille sopivalta paikalta.
Etukäteen minulla ei ollut mitään odotuksia, mutta tämähän oli melkoinen paratiisi! Vielä syyskuussa luonto muistutti jonkinlaista trooppista viidakkoa korkeine saniaisineen, ja polun varrella kasvoi villiviinimarjoja sekä vattuja.
No niin, kannatti taas lähteä, eikä haihatella menetettyjä tilaisuuksia. Sateinen sää oikein korosti laakson kirjavia värejä.
Övre Dividalenin kansallispuisto
Vaikka tutustuminen Övre Dividalenin kansallispuistoon oli ollut jo pitkään haaveena, olimme käyneet aiemmilla reissuilla vain sen lähellä, mutta perille asti ei oltu vielä selvitty. Tällä kertaa ajoimme pitkän tien perille saakka Ellin iskareiden ja tavaroiden kolinan saattelemana.
Tunnelma vaihtui nopeasti Rohkunborrin kesästä ja vadelmista ruskaan ja puolukoihin.
Keräilimme vielä puolukoita puuroon, ja suuntasimme takaisin autolle päin. Tämä oli hyvä tutustumisretki, sillä tänne palattaisiin vielä talvellla pidemmälle hiihtoretkelle. Oli hyvä nähdä etukäteen, minne auton saa parkkiin ja millaista maastoa olisi luvassa. Kesäreitille ei ainakaan kannattaisi lähteä suksien kanssa rimpuilemaan, sillä se oli melko jyrkkäpiirteistä maastoa. Talvella autolla ei tänne asti pääsisi, mikä piti myös huomioida tulevissa suunnitelmissa.
Ajelimme kohti pohjoista. Juuri ennen Skibotnia oli polku nimeltä Russoveien, jota pitkin olimme käyneet lenkillä pari kertaa, mutta emme koskaan olleet käyneet ylhäällä olevassa kivimajassa.
Tällä kertaa päätin kiivetä ylös asti Elinan jäädessä kokkailemaan autolle. Polku oli loivan alun jälkeen paikoitellen jyrkkää.
Vihdoin pääsin ylös asti! Kivimajasta tuli mieleen Taru Sormusten Herrasta tuttujen kokkojen sytyttäjien majat. Maisemat Lyngenille päin olivat huikeita, varsinkin kun auringonlasku värjäsi taivaanrantaa punaisella pensselillä. Vielä jäi kuitenkin kiivettävää ensi kerrallekin, sillä majalta olisi vielä päässyt nousemaan viereisen tunturin huipulle.
Iltapalalla suunnittelimme, että huomenna voisimme lähteä kohti Storslettiä, jonka lähellä sijaitsi Reisan kansallispuisto. Olisi kyllä kiva jäädä vielä Lyngenille, sillä tämä oli tuttu paikka ja nyt oli tosi hyvää keliä luvassa. No, lähdetään nyt sinne pohjoiseen päin räntäsateeseen.
Storslettin Extra-kaupan pihaan kurvatessamme alkoi sataa räntää. Lähdimme kauppaan katsomaan eväitä viikonloppureissulle.
Siitä tulikin erikoinen seikkailu. Lue tarina Reisan retkestä tästä: Ruskaretki Reisan kansallispuistoon
Emme olleet koskaan nähneet Hammerfestiä, joten nyt oli hyvä tilaisuus käydä tutustumassa kaupunkiin. Matkalla sai katsella hienoja maisemia. Sää tummeni ja merikotka lenteli valkoiseksi värjäytyneiden vuorten huippujen yllä.
Hammerfestissä kävimme etsimässä ruokaa ja katsomassa kuuluisaa patsasta. Vihdoin meillekin selvisi, mitä joka paikassa olevat Struven ketju -kyltit tarkoittivat. Kaupungin ympärillä oli myös hienoja luontopolkuja, joita kävimme kiertelemässä iltasella.
Teimme ikkunaostoksia muutamassa keskustan ravintolassa. Lopulta riittävän kiinnostavaa menua ei löytynyt, joten ostimme kaupasta illallistarvikkeet. Irtomyynnistä löytyvät katkaravut olivat taas niin houkuttelevia, että illalla luvassa oli chilillä, korianterilla ja inkiväärillä maustettuja rapuja hyvän leivän ja Skip-Bon kera.
Näkymät alkoivat muuttua melko karuiksi, kun ajelimme pohjoiseen kohti Nordkappia. Tietyllä tavalla täällä tunsi olonsa turvalliseksi, sillä tuntui, että tänne eivät maailman pahuudet ylettäisi.
Nyt ei ilmeisesti ollut sesonkiaika, sillä vastaantulijoita oli vähän ja tien päässäkään ei ollut kovin montaa autoa. Kävimme tepastelemassa ja hyppimässä teräksisen pallon vieressä, ja ihmettelimme kauas horisonttiin ulottuvaa vellovaa merta.
Tätä pohjoisemmaksi olisi Ellillä vaikea päästä. Katsellessa hyytävän näköiselle merelle mieleen nousivat kaikki tarinat menneiden aikojen tutkimusmatkoista. Jos tuonne nyt pitäisi lähteä purjehtimaan puulaivalla ja jossain vaiheessa vaihtaa laiva suksiin sekä nahasta tehtyyn kajakkiin, voisi ajatus tuntua hiukkasen pelottavalta. Pientä suhteellisuuden tajua sijainnistamme antoi vielä se, että Fritjof Nansen lähti vuonna 1895 hiihtämään kohti pohjoisnapaa 1450 kilometriä Nordkappia pohjoisemmasta kohdasta ja tästä pohjoisnavalle olisi matkaa noin 2100 kilometriä.
Matkalla takaisin päin piti vielä pysähtyä Honningsvågissa, joka on yksi maailman pohjoisimmista kaupungeista. Täällä olisi kyllä aika mielenkiintoista asua. Ilmasto vaikutti olevan aika lämmin pohjoisesta sijainnista huolimatta. Ruoho vihersi ja lenkkeilijöillä oli vielä shortsi-kausi menossa.
Jäimme yöksi erään tunnelin kupeeseen. Siitä lähti merelle päin polku, ja ajattelin käydä siellä iltalenkillä.
Käppäilin tähystellen merellä päin ja yhtäkkiä jostain kaukaa kuului vaimeita, joltain soittimelta kuulostavia ääniä. Ihan niin kuin säkkipilli. Mutta kukas täällä olisi säkkipilliä soittelemassa?
Kyllä siellä vaan säkkipillin soittaja oli. Kallioisen niemen kärjen takaa piirtyi esiin soittajan silhuetti, ja kaihoisat skotti-sävelet kaikuivat korviin nyt selvemmin. Aika epätodellista.
Kun soittaja laittoi pillit pussiiin, kiitin esityksestä. Hän kertoi kertoi kuljettavansa säkkipilliä mukana ja soittelevansa mielenkiintoisissa paikoissa, joita sattui matkan varrelle.
Sade alkoi yltymään, joten kiihdytin askelta takaisin autolle. Oli kotoisaa syödä kalapihvejä ja juoda Sprudlea sisällä autossa kun ulkona ripotteli vettä.
Stabbursdalenin kansallispuisto
Kansallispuistokierros jatkui. Seuraavana oli vuorossa Stabbursdalenin kansallispuisto, jossa ajattelimme käydä taas päiväretkellä tutustumassa, millaista seutua täältä löytyi.
Varsinkin tähän aikaan vuodesta paikka näytti hyvin omalaatuiselta. Kävelimme Stabbursfossenille ja koko matkan maisemat olivat huikeita. Maasto oli kuivaa ja helppokulkuista lyhyttä varvikkoa, joka muistutti puutarhaa. Joka puolella kohosi sympaattisia pieniä nyppylöitä ja syvät ruosteen sävyt piristivät muuten pilvisen harmaata maisemaa.
Ellin keula osoitti itään kohti Ifjordia. Tätä tietä emme olleet koskaan ajaneet. Täällä päin oli hyvin rauhallista ja sopiva yöpaikka löytyi helposti usvaisen tunturin kupeesta meren rannalta.
Ellissä nukutti taas hyvin, vaikka kosteusprosentti hipoi sataa. Kahvin tuoksu leijaili nenään. Viihdyin näiden merimaisemien äärellä.
Lähdimme ajamaan kohti Tanaa. Huomasin kartalla paikan nimeltä Pyssyjoki, jossa olisi syvällä kanjonissa virtaava koski, joten olihan sitä pakko lähteä katsomaan.
Tämä oli todella aution oloista seutua, tylyn kivistä erämaata. Ifjordiin johtava tie mutkitteli asumattomalta vaikuttavilla seuduilla ja usvainen sadesää vielä korosti mystistä tunnelmaa. Jos haluaisi viettää pari viikkoa yksinään korppien kanssa, tämä olisi se paikka. Jos oli merkkejä sivistyksestä, se oli veriset porontaljat roikkumassa tien kaiteilla.
Tanaa lähestyttäessä alkoi luonto muuttua vehreämmäksi. Lampaita oli tiellä tuon tuosta. Meillä oli ollut jo pitkään haaveena perustaa maatila ja mietin, voisiko se olla täällä pohjoisessa. Tanasta ylöspäin Bekkarfjordin kylässä lähellä sijaitsi kylttien mukaan maailman pohjoisin maitotila, joten miksei? Jos saisin huijattua Elinan näille seuduille asumaan, voisi se onnistuakin.
Haavelistallamme oli jo pitkään ollut itäinen Pohjois-Norja, josta olimme kuulleet kavereiltamme paljon kehuja (kaksi oli ohimennen kysynyt, että oletteko koskaan käyneet siellä). Päätimme siis käydä tutustumassa sen eri kolkkiin ja ensin suunnattiin Berlevågiin.
Sinne asti ei tämän päivän nimissä enää ehditty, mutta taas erittäin autiolta vaikuttavalta seudulta löytyi kodikas yösija erään järven rannalta, jossa oli veneenlaskupaikka. Illalliseksi herkuteltiin taas jättikatkarapuja, joita löytyi irtomyynnistä kaupan pakastealtaista. Niitä tuli syötyä reilusti yli suositusten.
Aamulla sivuikkunassa vilisi ohi turkoosina hohtavia hiekkarantoja. Oli suorastaan pakko pysähtyä yhdelle niistä ja käydä uimassa. Vesi oli viileää, mutta ei niin kylmää kuin olisi voinut odottaa.
Kun lähestyimme Berlevågia, majakoiden ystävinä emme myöskään voineet ajaa horisontissa näkyvän Kjølnes fyrin ohi. Hylätyt rakennukset henkivät edelleen menneen maailman lämpöä. Silloin oli olemassa enemmän oikeita asioita. Rakennuksissa oli niin paljon kauniita yksityiskohtia.
Berlevågissa kävimme hienossa kahvilassa, jonka tiskiltä poimimme mukaan kakkua ja kahvia. Jatkoimme vielä matkaa kohti niemen kärkeä, jossa oli luontopolku rantaan. Sää näytti sen verran sateiselta, että päätimme lähteä takaisin etelään päin kohti Vuoreijaa.
Meillä oli tavoitteena nähdä lunneja tai valaita, mutta nyt taisimme olla väärään vuodenaikaan liikkeellä. Vuoreijan yläpuolella sijaitseva Hamningberg oli kuitenkin sen verran mielenkiintoiselta kuulostava paikka, että lähdimme vielä ajelemaan kapeaa tietä kohti viimeistä pohjoista ”sakaraa”. Hamningbergin kylä oli jo kerran hylätty, mutta nyt asukkaat olivat palaamassa ja vanhoja rakennuksia remointoitiin uudestaan kuntoon.
Yksikaistainen tie mutkitteli terävien kivikkorantojen vieressä. Tällaisia maisemia ei ollutkaan tullut missään vielä vastaan. Erityisesti nyt kun oli ruska-aika, värit olivat todella mielenkiintoisia.
Hamningbergissä ei oikeastaan ollut kovinkaan paljon mieleenpainuvaa, mutta matka sinne ja takaisin oli kyllä todella näyttävä.
Paluumatkalla päätimme käväistä Vuoreijassa. En olisi ikinä uskonut, mihin kaikkeen täällä voi törmätä vahingossa. Jos lähtee kiertelemään, voi näköjään löytää vaikka oman idolin patsaan, tutun lauseeseen ladon seinässä tai viikinkivenetaideteoksen keskellä ei mitään.
Vuoreijan jälkeen pysähdyimme futuristisen näköiselle laavulle, jonka hiipuvan nuotion äärellä lämmittelimme hetken. Laavu oli erikoinen, mutta jotenkin sopi tänne. Kaukaa valkoisena hohtavat tutkapallot täydensivät näkymää.
Kiinnitimme huomiota samalla parkkipaikalla olevaan erikoisen näköiseen retkeilyautoon, jossa oli Suomen rekkarit. Se oli Transporter T4, jonka ilmastointiputkesta puski ulos höyryä. Matkaaja näytti olleen reissussa pidemmän aikaan, sen verran rennon ja ammattimaisen näköiseltä toiminta vaikutti. Sama auto oli ollut parkissa kanssamme myös yöpyessämme Tanassa.
Seuraavaksi yöksi parkkeerattiin Ekkerøylle. Ajattelimme käydä aamulla katsomassa, olisiko täällä lintuja. Saaressa oli myös sotahistoriaa, sillä toisen maailmansodan aikana tässä sijaitsi puolustuslinnake. Käväisin vielä illalla lenkillä ja sain kaveriksi ketun, joka kulki hetken uteliaana vierellä.
Varangin niemimaa
Varangin niemimaa oli vaikuttanut aina jollain tavalla kiehtovalle. Se oli karua, puutonta tasankoa, jossa sää vaihtuu kerran viidessä minuutissa. Nyt oli siis kiva päästä näkemään paikka omin silmin.
Parkkeerasimme Nattfjelldalenin parkkipaikalle, josta lähti polku noin yhdeksän kilometrin päässä sijaitsevalle vesiputoukselle. Se olisi minulle sopiva iltalenkki.
Polku oli kosteaa ja onneksi välillä soille oli laitettu pitkoksia sekä levempää ”laituria”. Kun reitti kiipesi ylemmäs, alkoivat maisemat avautua ja kulku muuttui helpommaksi, vaikka noustiinkin tasaisesti korkeammalle kohti ylänköä.
Kun kävelin takaisin autolle päin, huomasin polulla vastaantulijan. Tunnistin kulkijan samaksi T4-retkeilyauton kuskiksi, jonka olimme nähneet jo Tanassa ja Vuoreijassa. Ajattelin lohkaista hänelle omasta mielestäni hyvän jutun, Antti Rinteen vaalimainoksesta tutun lauseen.
”Meillä taitaa olla sama matka.”
”Excuse me?”
Suomalaisesta autosta huolimatta mies oli kuitenkin saksalainen ja seisoi nyt kummastuneena polun vierellä. Yritin selittää englanniksi, että olimme nähneet jo pari kertaa aiemmin, mutta mies ei ollut meitä rekisteröinyt. No sehän meni hyvin.
Autolla juttu kuitenkin nauratti makeasti, ”Kuinka luot itsestäsi hyvän ensivaikutelman”.
Illan hämärissä ajelimme takaisin Tanaan, jossa odotti huoltoasemasuihkun jälkeen tuttu yöpaikka.
Sallan kansallispuisto
Paluumatkalla päätimme piipahtaa vielä Sallassa, sillä se oli viimeinen meille käymätön Suomen kansallispuisto. Projektin piti päättyä jo aiemmin Itäiselle Suomenlahdelle, mutta saimme sittenkin tänne vielä 41. kansallispuiston.
Varsinkin tähän aikaan vuodesta ”Salla – middle of nowhere” tuntui olevan hyvin kuvaava ilmaisu paikan tunnelmalle. Sää oli sumuinen, eikä poluilla näkynyt muita.
Mitäs seuraavaksi?
Ehkä tulisimme vielä takaisin Norjaan, useampaan kertaan.